Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch

Matkani kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa olin viime talvena.

Jokaiselle meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2 vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion, jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?

Kotiin päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää missään vaiheessa.

En aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän, tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin asioideni olevan aika solmussa.

Ensimmäinen askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla. Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.  Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia jotain todella arvokasta.

Siinä elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssiakeväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen. Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio. Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”. Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy. Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.

Kurssi alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen. Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:

Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”
Heräsin ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?

Aloin oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.

Jotenkin tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa. Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini kannalta.

Juha Koivuporras
Kurssin jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen, kuinka hymyn voima on voittamaton.

”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.”

– Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
 
 
Jaa tämä sivu
Facebook
Twitter

© Liikunta- ja Hyvinvointikeskus Aplico Oy

Kyllä, haluan varata ajan kokeilutreeniin 35 €

Haluatko tulla tutustumaan meidän Personal Training-palveluumme? Haluamme tarjota sinulle 35 € kokeiluhinnalla yhden treenin valitsemasi personal trainerin kanssa. Voit myös kokeilla tuotetta X-Method, jolloin voit valita valikosta sen ja ohjaamme sinulle siitä näytetunnin kuntosalilla. Täytä oheinen lomake niin tavataan pian kokeilutreenin merkeissä.
Valitse X-method tai Personal Trainer: