Liikunnan vallankumous Osa 3: Liikkumattomuuden juuret

Nykyajan liikkumattomuuden trendi on tuhoisaa niin yksilön terveydelle kuin yhteiskuntamme rakenteille, kuten viime blogitekstissä kävin läpi. Ylipainoinen ja sairasteleva puu on kasvanut kaikkien nähtäville, eikä sen trimmaaminen kynsisaksilla ole kestävä ratkaisu. On aika kurkistaa maan alle puun juuriin ja selvittää, miksi puu ei voi hyvin. Miten ravitseva kasvualusta sille tarjotaan?

Liikkuva koulu – hankkeen (2012) raportista selvisi, että alakoululaiset liikkuvat kuuden tunnin koulupäivän aikana keskimäärin 32 minuuttia ja yläkoululaiset 17 minuuttia. Suositusten mukaan alakoululaisten pitäisi terveytensä kannalta liikkua 1.5-2 tuntia päivässä ja yläkoululaisten 1-1,5 tuntia päivässä. Lasten riittävä liikkuminen on tärkeää terveyden kannalta. Esimerkiksi Haapalan ym.  (2017) tutkimuksessa 3,5 tunnin päivittäisen fyysisen aktiivisuuden huomattiin ehkäisevän ylipainoa 6-8 vuotiailla lapsilla.

Tästä voi päätellä mistä liikkumattomuus alkaa ja mistä muutoksen voisi aloittaa? Palomäen, Huotarin ja Kokon (2017) tutkimuksessa selvitettiin vanhempien ja kavereiden tuen yhteyttä nuoren fyysisen aktiivisuuden lisääntymiseen. Tutkimuksessa havaittiin, että aktiivisesti liikkuvat nuoret saivat liikuntaan tukea vanhemmiltaan ja kokivat kavereiden kanssa liikkumisen tärkeämmäksi kuin vähemmän liikkuvat nuoret. Nuorten liikkuminen on yhä enemmän organisoitua urheiluseuroissa. On kuitenkin havaittu, että urheiluseuroissa harrastaminen on yleisempää, kun vanhempien tulo- ja koulutustaso on korkea. Siinä mielessä koulun merkitys liikuntakasvattajana korostuu. Koulu on Suomessa mahdollista kaikille, mutta maksullinen organisoitu liikuntaharrastus ei. Jos vanhempien liikuntamyönteisyys vaikuttaa heidän lapsiensa liikkumiseen, miten vanhemmat saataisiin liikkumaan tarpeeksi?

Vaikuttaisi siltä, että ensin lapsi liikkuu luonnostaan, ja yhtäkkiä hänet passivoidaan fyysisesti arkipäivisin kuudeksi tunniksi. Kaverit liikkuvat urheiluseuroissa, mutta kun vanhemmilla ei ole aikaa, rahaa tai liikunnallista esimerkkiä, lapselta jää koulun ulkopuolinen liikkuminen. Yläkoulussa vähäinenkin päivittäinen koululiikunta katoaa ja liikunnasta muodostuu pakollisten tuntien sijaan valinnaista. Kiinnostus valinnaiseen liikuntaan saattaa hävitä, koska lasta ei huvita valita sellaista ainetta, missä ei koe olevansa hyvä. Liikunnassa omat suoritukset ovat kaikkien nähtävillä, kun taas muissa oppiaineissa omia koetuloksiaan ei tarvitse näyttää muille.

Armeija voi olla käännekohta, jossa muutos saattaa tapahtua 18-20 -vuotiaana. Jos liikunnallinen elämätapamuutos ei siellä tapahdu, on hyvin todennäköistä, ettei liikunnallista heräämistä tapahdu pitkään aikaan. Vaikka henkilö pääsisi hyvään työpaikkaan, tuki- ja liikuntaelinsairaudet aiheuttavat sairauspoissaoloja. Henkilö perustaa perheen, jolloin ajan vievät perhe ja työ. Koska liikunta ei ole ollut koskaan osa elämää, tuskin sitä tähän kiireiseen arkeenkaan saisi mahtumaan. Kun lapset muuttavat kotoa ja pientä vaivaa on ympäri kehoa, 50-vuotiaana on pakko aloittaa jokin liikuntamuoto. Suomi on siitä harvinainen maa, että täällä liikunnan harrastaminen lisääntyy 50 ikävuoden jälkeen. Liikunnan aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, mutta mitä tapahtuisi väestön terveydelle ja taloudelle, jos liikkuminen olisi säännöllistä ja osa elämää lapsuudesta asti.

Onko liikunta tarpeeksi ihannoitavaa tai kannattavaa yksilölle, jotta sitä mahdollisimman moni harrastaisi? Ratkaisuehdotuksia luvassa seuraavassa blogitekstissä.