Blogissa Anna Perho

Anna on harjoitellut ahkerasti treenarimme Tiian kanssa viimeisen puolivuotta. Anna on kirjoittajavieraanamme ja kertoo omia tuntemuksiaan harjoittelujakson varrelta.

Anna Perho: Puoli vuotta Fustraa

Marraskuu 2012 ja ensimmäinen Fustra-tuntini. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta ainakaan en odottanut tätä: saan ensimmäisenä kuulla, että en osaa kävellä cross-trainerilla. Olen ärtynyt, sillä huomautettakoon, että olen kävellyt crosstrainerilla enemmän kuin Arvi Lind on lukenut uutisia!
Tunti jatkuu keppiliikkeillä, joihin suhtaudun lähtökohtaisesti hieman alentuvasti. Olen nostellut pumpissa ja omissa saliharjoituksissani kunnon painoja. Arvostan vain sellaista liikuntaa, jossa hiki roiskuu ja lihakset tärisevät. Siihen verrattuna yhden kepin heiluttelu tuntuu yhtä raskaalta ajatukselta kuin leffan katsominen makuultaan.

Olen kuitenkin hakeutunut Fustraan ennen kaikkea siksi, että treenimotivaationi on romahtanut ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Kesän golf-kauden jälkeen salille lähteminen on tuntunut nihkeältä, enkä saa itsestäni irti niin paljon kuin haluaisin. Treeni polkee paikallaan enkä saa ruoskittua itseäni epämukavuusalueelle, ”sinne missä kehitys tapahtuu”, kuten fraasi kuuluu. Tai saan – koko salista on tullut minulle epämukavuusalue. En osaa selittää mistä se johtuu. Salille tuleminen on aina tuntunut mukavalta, omalta hetkeltä arjen keskellä. Kun aikanaan opettelin liikkuvaksi ihmiseksi, annostelin jumpassa käyntejä jopa hiukan liian niukasti. Halusin pitää ohjatun liikkumisen asiana, jota joutuisin hiukan kaipaamaan. Siksi opettelin lopettamaan silloin, kun liikkuminen oli vielä kivaa.

Sain liikunnasta myös jatkuvaa mielihyvää siksi, että olen liikunnallisesti täysin lahjaton ihminen. Yksikään steppiaskel, koordinaatioliike tai zumba-heilautus ei ole syntynyt ilman kovaa keskittymistä. Ja kun opin osumaan golf-palloon, tunsin kasvaneeni henkisesti noin metrin.
Siksi tunteeni ovat nyt sekoitus typertynyttä epäuskoa ja kiukkua: kolmannen kepin noston aikana tajuan, että neljättä ei tule. Kepin nostaminen ilmaan Fustra-asennossa, vatsa kiinni selkärannassa, selkäranka kiinni betoniseinässä on yhtäkkiä mahdotonta, kuin yrittäisin sadan kilon maastavetoa.

En ole luovuttajatyyppiä – onneksi. Muuten Fustra-harrastus olisi jäänyt lyhyeen, sillä niin hankalalta kaikki aluksi tuntuu. Kysymys ei ole liikkeiden monimutkaisuudesta, vaan päinvastoin yksinkertaisuudesta. Kun tavallisia vatsaliikkeitä tai nostoja tehdään teknisesti oikeaoppisesti, minkä tahansa liikkeen vaikeusaste nousee aivan uuteen potenssiin. Fustra paljastaa myös armottomasti istumatyöläisen ja paljon autoilevan selkä- ja hartialihaksiston kunnon. Se on masentava.
Lisäksi Fustraan kuuluu ruokavalion ohjaaminen. Olen ilmoittanut jo tutustumiskäynnillä varsin itsevarmasti, että en aio elää ”mitään raejuustoelämää.” Treenarini Tiia, jota kutsun lämpimästi Terminaattoriksi, katoo minua silmiin ja tokaisee, että ”kyllä me tullaan kuule vielä raejuustoa sun kanssa syömään.” Tunnen vatsassani vihlaisun. Tämä ei enteile hyvää.

Seuraavalla viikolla syön raejuustoa ja kerron kaikille olevani masentunut. Työkaverini huomauttaa, että hankin PT:n siksi, että haluaisin kiinteytyä ja treenata laadukkaammin. Miksi siis kiukuttelen siitä, että PT auttaa minua näissä tavoitteissa? ”Ethän sä mee lääkäriinkään kertomaan, että mulla on umpisuolen tulehdus, mutta sitä ei saa leikata.” Niinpä lakkaan valittamasta ja vaihdan asenteeni uhmaksi. Tuijotan raejuustomurua ja sanon sille että pian katsotaan kuka on kuka.

Kuukaudet kuluvat ja välillä mukaan tulee päiviä, jolloin treeni tuntuu sujuvan jopa hyvin. Keppi nousee, crossaus sujuu ja lapaluiden välistä on löytynyt harvinaista, lihaskudokseksi kutsuttua materiaalia. Teen yhden jalan kyykkyjä (!) ja nostelen kymmenen kilon jumppapalloa kuin keittolusikkaa.

Treenistä on tullut itsestään selvä osa viikko-ohjelmaani, yhtä itsestään selvä kuin raejuustosta ja proteiinijugurteista. Kuulostan yhtä tylsältä kuin kaikki muutkin ruokaremontin tehneet ihmiset, mutta senkin uhalla sanon, etten ole luopunut oikeastaan mistään. Syön kaikkea, mutta vain vähän vähemmän kuin ennen. Laardin tilalle on syntynyt lihasta, ja energiataso on hyvä.
Olen lähes jokaisen treenikerran jälkeen ilahtunut siitä miten tehokas treenimuoto Fustra on. Kiireisenä ihmisenä annan ison arvon sille, että ehdimme tehdä Termin Tiian kanssa 60 minuutissa treenin, joka vastaa tehokkuudeltaan ainakin kahta omatoimista treeniä (lue: tuoreimman Me Naisten lukemista crossarilla).

Mistäkö tiedän, että treeni on tehokasta?
Toukokuussa tulee yhtäkkiä lämmin. Nappaan kesävaatehyllyltä enempiä ajattelematta sortsit, jotka olen tunkenut kaapin perälle viisi kesää ja kiloa sitten. Ne ovat väljät!
Ja jos oikein, oikein tarkasti katson, minulla on ihan oikeat vatsalihakset.

– Anna Perho