Kaikki alkoi Pariisin lentokentällä viime keväänä. Kuten tavallista ensimmäinen lentoni oli myöhässä ja ehtiäkseni jatkolennolle kotiin, oli taas yritettävä alittaa Usain Boltin ennätys pikamatkalla. Matkalaukkua perässä raahaten, läppärilaukku olkapäällä keikkuen ehdin koneelle – viimeisenä – ja lentoemännät säälivästi katsoen toivat pyytämättä lasillisen vettä. Olin hiestä märkä, käsiin ja jalkoihin sattui, naama tulipunainen, kuulutukset jäivät kuulematta kun sydän pamppaili niin kovaa ja henki alkoi kulkea normaalisti varmaan vasta Tukholman yläpuolella. Tuntui kuin olisin juuri juossut maratonin ja siinäkin tehnyt uuden maailmanennätyksen. Oikeasti matkaa oli varmaan 200 metriä ja spurtti tapahtui sisätiloissa tasaisella muutamaa hassua kanssamatkustajaa väistellen. Mietin koko lentomatkan – tai sen lyhyen pätkän, kun ajatus alkoi taas kulkea – tämä ei voi olla totta…
Viimeinen niitti oli, kun 8v tyttäreni taputti vatsaani muutama viikko myöhemmin, ja leperteli, että ihan kuin meille olisi tulossa vauva. Hemmetti – ja raskaus olisi jo vatsan koon perusteella pitkällä. Seuraavana aamuna googletin ensimmäiseksi Personal Trainereita Lohjalla ja listalla oli ekana Aplico ja Fustra.
Noudatin saamaani ruokavaliota lähes ortodoksisesti. Jätin kaiken makean ja sipsit pois ja etsin herkutteluun vaihtoehtoja. Juu ja edelleen en ole koskenut purkkitonnikalaan tai raejuustoon. Siitä tulee liikaa opiskeluajat mieleen, mutta paljon muuta hyvää löytyi. Proteiinirahkoja alkoi muukin perhe syödä hyvän maun takia ja höyrytetty parsakaali on oikeasti tosi hyvää! Otin töihin mukaan omat lounaat ja välipalat, jolloin pystyin kontrolloimaan paremmin mitä söin ja kuinka usein. Ilman lukion pitkää matikkaakin oli selvää, että tunnin kovan treenin kuittasin puolikkaalla Kotipizzan pitsaa. Hereilläoloaikanani en olisi pystynyt kuluttamaan koko syömääni määrää. Koska en ole mikään ryhmäjumppaaja, aloin ensin kävelemään lenkkejä ja vähitellen juoksemaan (aluksi alamäet, sitten tasaisen ja väliin myös ylämäet). Vakioreitiksi löytyi 7 km:n lenkki Lohjan Aseman ja Lempolan kiertäen. Väliin joku lapsista lähti mukaan mielellään polkupyörällä tai potkulaudalla ja usein mies lähti myös kävelemään ja juoksemaan. Samalla tuli juteltua päivän asiat, tsekattua reitin varrella olevien remonttien edistyminen, moikattu uusia lenkkituttuja ja kilometrit menivät ihan huomaamatta.
Jeanin kärsivällisellä opastuksella salin laitteet eivät näytä enää Dr. Mengelen kehittelemiltä apparaateilta vaan olen jopa uskaltautunut yksinkin salille. 10-kerran kortista oli käytetty 7 tai 8 kertaa, kun totesin, että vauhti on sen verran hyvä, että otan vielä toiset 10 treffiä salilla Jeanin kanssa. Ja se kannatti! Nyt lähes 20 kiloa kevyempänä – läskin muututtua lihakseksi – hieman harvemmin tapaamani ihmiset eivät tunnista kuin silmälasien pokista ja garderobi on mennyt uusiksi. Muutos on ollut niin huima, että 3 tuttuani on nähtyäni muutoksen minussa tulleet myös Aplicolle Fustraamaan J